maanantai 18. huhtikuuta 2016

Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin

"Lauantai ja sunnuntai olivat oravien juhlaa. Silloin niistä tuli puiston vetonaula. [...] 
Ne veivät saaliinsa puunoksille, pensaikkoon ja lehtikasojen alle ja tulivat taas kerjäämään ja anelemaan väsymättöminä.
Lauantaisin ja sunnuntaisin ne olivat kuninkaita. [...] 
Kun taas maanantaisin...
Maanantaisin oravat laskeutuivat kiireesti puista ja etsivät viikonloppuna saamiaan ystäviä. Nurmet olivat tyhjillään, ei ystävän ystävää. [...]  Niitä ei enää rakastettu, kukaan ei enää välittänyt niistä. [...]  Ei enää baseballin pelaajia, ei lapsia, ei maapähkinöitä. Esitys oli päättnyt. Niillä oli ollut hetkensä. Niin se elämässä menee... 
Sitä luulee olevansa ikuinen, mutta sitten jääkin unholaan."


Marokkolaissyntyisen ranskalaiskirjailija Katherine Pancolin Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin päättää kuplivan, traagisen, koomisen, katkeransuloisen, verbaalisesti nokkelan, ihmishahmoja ällistyttävän tarkkanäköisesti ruotivan ja ennen kaikkea niin ihastuttavan maagisesti tavallisen epätavallista elämää kuvaavan trilogian pariisilaisen Joséphinen ja tämän lähipiirin edesottamuksista. 

Trilogian reilut 2300 sivua ovat silkkaa lukunautintoa ja hurahtavat ohitse kuin herkullinen ja yllättävä, aitiopaikalta seurattava filmi; kolahtavat lukijaan kuin lämminhenkinen, antoisa ja kaikkiin tarpeisiin vastaava dialogi jonkun ihanaakin ihanamman juttukumppanin kanssa. 

Trilogia kannatta lukea järjestyksessä, sillä Central Parkin oravat ovat surullisia maanataisin on suora jatko kahdelle ensimmäiselle osalle Krokotiilin keltaiset silmät sekä Kilpikonnien hidas valssi. Tohtisinko sanoa, että Joséphinen ja muiden tarina kasvaa ja paranee osa osalta niin, että tämä kolmas ja viimeinen osa vielä yltää siihen jopa melko harvinaiseen pisteeseen, jossa lukija jää janoamaan vielä lisää.

Kolmanteen osaan mennessä kirjan henkilöt ovat tulleet lukijalle jo hyvin tutuiksi, muodostuneet lukijan mielessä omanlaisikseen ja -näköisikeen hahmoiksi, mutta kolmannessa osassa Pancol onnistuu vielä taitavasti muovaamaan ja muotoilemaan hahmoilleen yhä rosoisempia ääriviivoja, hämmästyttävämpiä kykyjä ja selittämättömämpiä tekoja. Viivasuorin vedoin kirjailija yhdistelee ja erkaannuttaa, muuttaa ja palauttaa, yllättää ja järkyttää. Tyyni, sovitteleva ja varovainen Joséphine saattaa olla lukijalle helppo ottaa haltuun, kun taas tämän tytärtä Hortensea kiivaine luontoineen ja häikäilemättömine keinoineen joutuu kyllä paatuneempikin lukija taatusti pureksimaan useampaan otteeseen. 

Huiminta kirjassa on kunkin hahmon sinnikäs, omaleimainen ja osalle heistä tiedostamatonkin matka menestykseen, onneen, kaikkeen hyvään. Jollakulla pohjamudista vauhtia ottaen, toisella hannuhanhella taas rämeisinkin osuus tiestä pienillä timanteilla silattuna. Räikeän erilaisista lähtökohdista, erilaisilla elämäntarinoilla siunattuina, kukin omaa onneaan etsien kirjan henkilöt tarjoilevat oman arkipäivänsä, murheensa, tähtihetkensä ja makeimmat voittonsa lukijalle kuin sarjana ilotulitusta uudenvuodenyönä.

"Usein elämä leikittelee kanssamme. 
Se antaa meille timantin, joka on kätketty metrolipun alle tai esiripun taa tai joka piilee sansssa, katseessa, typerässä hymyssä. 
Yksityiskohtiin tulee kiinnittää huomiota. Ne ovat elämänpolun varrelle siroteltuja pikku kiviä, jotka johdattavat meitä. Härskit ja kiireiset ihmiset, ne jotka käyttävät nyrkkeilyhanskoja ja porskuttavat eteenpäin rapa roiskuen, eivät huomaa yksityiskohtia. He haluavat raskastekoista, muhkeaa, prameaa, he eivät halua hukata hetkeäkään siihen, että noukkisivat maasta lantin tai oljenkorren, ojentaisivat kätensä vapisevalle lähimmäiselle. 
Mutta jos pysähtyy ja seisauttaa ajankulun, huomaa timantit ojennetussa kädessä. 
Tai roskapöntössä. 
Niin kävi Joséphinelle yöllä 21. joulukuuta."

Pancolin tyyli kirjoittaa on upeaa, ja erityisesti henkilöliden välinen dialogi on kuin yksi suuri taideteos. Pitkään aikaan missään kirjassa en ole tuntenut olevani niin voimakkaasti mukana, sanasta sanaan, lauseesta toiseen, ensimmäisestä osasta viimeiseen. 

Ja mikä parasta, Katherine Pancolilta on kuin onkin ilmestynyt tämän trilogian perästä myös toinen, Mimmit 1, 2 ja 3, jotka kertovat välillisesti tapahtumista ja henkilöistä Central Parkin oravien jälkeen. Tuskin maltan odottaa, että saan olla haltioissani Mimmien äärellä.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Varkain asteleva kevät

Raukea sunnuntaiaamu. Taustalla soi Dalindèon uusin levy, Parisienne-kahvi jäähtyy mukissani sopivan lämpöiseksi. En pidä liian kuumasta kahvista. 

Sataa. Mutta sade on valoisaa, maan hellästi kastelevaa ja siihen nopeasti imeytyvää sadetta, joka tuo mukanaan jotakin uutta. Syksyn sateet ovat asia erikseen, niissä ei ole mitään lupaavaa.


Olen herännyt, kuten joka kevät, jo muutamana aamuna yllättyneenä, vähän hätääntyneenäkin: "Paljonko kello oikein on - olenko nukkunut pommiin?!" - ja rauhoittunut kelloon vilkaistuani (6.55). Valohan se vain taas on saapunut meitä kieputtamaan pikkusormensa ympärille, vokottelemaan kohti kesän ihanuuksia. 

Juuri näinä hetkinä huhtikuusta havahtuu siihen riemuun, että paluuta ei enää ole, nyt mennään kohti kesää peruuttamattomasti! Ehkä juuri siksi tämä on parasta aikaa vuodesta. Kaikki vyöryy eteenpäin ja tapahtuu omalla painollaan, ilman taistelua tai väkisin jaksamista. Yhtäkkiä linnut ovat muuttaneet takaisin, kevätvaatteet esillä, lomasuunnitelmat kihelmöivät mieltä, tuore kevätparsa tuoksuu keittössä, kadut on lakaistu, tietää pystyvänsä, halajaa uutta kampausta, työt on tehty. 

Niin siinä aina käy, keväällä.

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Haruki Murakami: What I Talk About When I Talk About Running



"In 1982, having sold his jazz bar to devote himself to writing, Murakami began running to keep fit. 
A year later, he'd completed a solo course from Athens to Marathon, 
and now, after dozens of such races, 
he reflects upon the influence the sport has had on his life and on his writing."

Sain yllättäen luettua kaikki mukaan ottamani kirjat hiihtoloman Thaimaan-matkallamme, ja tarvitsin kipeästi lisälukemista paluulennolle. Missiokseni muodostui löytää Bangkokin kentän kirjatarjonnasta jokin sopiva teos kotimatkalle. Murakamin What I Talk About When I Talk About Running oli mitä oivallisin löytö: se osui ja upposi. Luin koko 180-sivuisen kirjan paluulennolla, sananmukaisesti yhdeltä istumalta.

Taitaa olla ilmeistä, miksi kirja vetoaa minuun. Murakami kirjoittaa juoksusta ja filosofoi sitä taidokkaasti monelta kantilta, ja koska olen itsekin juoksija, ei ole ihme, että teksti imaisee pyörteisiinsä salamana.

"This is a must-read for fans of 
this masterful yet private writer as well as for 
the exploding population of athletes who find similar satisfaction on distance running."

Teksti on päiväkirjamuodossa, ja se ajoittuu noin puolentoista vuoden mittaiselle ajanjaksolle. Murakami valottaa lukijalle yksinkertaisen koruttomasti syitä juoksuharrastuksensa aloittamiselle, jatkaa kuvailemalla juoksemisen vaikutuksia niin kuntoonsa kuin kirjoittamiseensa ja pohdiskelee samalla syvällisesti yhteyksiä juoksijana ja kirjailijana olemisen välillä. Kipupisteitäkin löytyy - niin fyysisiä kuin henkisiä. Päiväkirjamaisuus myös luo tekstiin aivan erityisen intimiteetin, aivan kuin pääsisi Murakamin pään sisään kuulemaan hänen ajatuksiaan.

Tämä oli ensimmäinen lukemani Murakami. Siitä huolimatta, että olen kuullut kehuttavan sekä tätä nimenomaista että myös hänen monia muita teoksiaan, ei niitä vain jostakin syystä vielä ole päätynyt luettavakseni. Oli siis mielenkiintoista tehdä tuttavuutta. Pidän kovasti Murakamin tyylistä käyttää kieltä: lauseet ovat kauniita ja seuraavat toisiaan loogisesti, kiirehtimättä. Kirjaa lukiessa tulee rauhallinen olo itsellekin.

"It rained for a short time while I was running, but it was a cooling rain that felt good. 
A thick cloud blew in from the ocean right over me, and a gentle rain fell for a while, 
but then, as if it had remembered, 'Oh, I've got to do some errands!', it whisked itself away without so much as a glance back."

Kirjasta ei voi olla välittymättä, että Haruki Murakami on äärimmäisen älykäs ja lahjakas ihminen. Kertomansa perusteella hän tuntuu olevan hyvä kaikessa, mihin ryhtyy, ja lisäksi suorastaan ärsyttävän järkevä, kadehdittavan pitkäjänteinen ja oppikirjamaisen terve sekä elintavoiltaan että ajatusmaailmaltaan. Ymmärrän, että What I Talk About When I Talk About Running on takuulla kirjailijalle itselleen teoksena silmäterä, ja pystyn kuvittelemaan, miten haavoittuvainen kirjailija julkaisemansa erittäin henkilökohtaisen kertomuksen edessä onkaan - mutta silti en voi olla tuntematta pienen pientä ärsytyksen tuikkausta siitä, miten ensiluokkainen kurinalaisen kuvan Murakami onnistuu itsestään kirjan perusteella antamaan. Onko Murakamin mielestä elämän  tärkein tähtäin ja ihmisen jaloin ominaisuus olla ehdottoman päättäväinen ja luja? 

"When I tell people I run every day, some are quite impressed. 'You really must have a strong will', they sometimes tell me. 
Of course, it's nice to be praised like this. 
A lot better than being disparaged, that's for sure. 
But I don't think it's merely willpower that makes you able to do something. 
The world isn't that simple."


Murakamin mielestä tahdonvoima ei ole puhtaasti ainoa asia, jolla juostaan maratoneja sen enempää kuin tehdään mitään muutakaan suurta. Onko se hänestä ihmisen sisäänrakennettu ominaisuus? Jokin liikeellepaneva, näkymätön voima, joka ihmisessä joko on tai ei? En tiedä.

Jos ei muuta, niin Murakami onnistuu kirjallaan kuumottelemaan ainakin lukijan omaa juoksuintoa. "Nyt äkkiä juoksemaan sitä pitkistä, laiskuri!", muodostuu kirjan varrella omassa mielessä useammankin kerran. Ehkä Murakamin perimmäinen tarkoitus on kuitenkin piiloinnostaa väkeä juoksemaan, vaikka hän asian kirjassaan kiistääkin.

Note to self: lue vielä joskus Murakamin fiktiivistä tuotantoa ja anna sille mahdollisuus.